Elämä pysähtyi elokuun ensimmäisenä päivänä kello 4.20, kun poliisit saapuivat Virpi Kohosen, 44, ovelle ja toivat suruviestin, joka muuttaisi hänen elämänsä ikuisesti. Kohonen menetti 12-vuotiaan tyttärensä Mantan, joka oli asunut lastensuojeluyksikössä Etelä-Karjalassa kaukana äidistään.

Viimeisen kerran Virpi tapasi tyttärensä kaksi viikkoa ennen traagista tapahtumaa, kun Manta oli kotilomalla. "Itkin koko matkan, kun veimme Mantaa takaisin asumisyksikköön. Halasin häntä ja pyysin häntä pitämään huolta itsestään," Virpi muistelee kyyneleet silmissä.

Manta, joka oli kärsinyt mielenterveysongelmista, teki itsemurhan omassa huoneessaan lastensuojeluyksikössä. "Luulin, että lastensuojelu toimii, mutta huomaa, että lapsilta ja nuorilta on viety resursseja," Kohonen sanoo surullisena.

Monille huostaanotto on tabu, ja siihen liittyy ennakkoluuloja. Virpin mielestä on tärkeää purkaa nämä stigmat, sillä huostaanoton syyt eivät aina johdu vanhemmista. "Aina lapsen ongelmat eivät ole vanhemmista kiinni," hän korostaa.

Kohonen työskentelee sosionomina ja on erikoistunut lapsiin ja nuoriin, mutta nyt hän on itse kriisin keskellä. Hän on menettämässä ei vain lapsensa, vaan myös oman terveytensä. Tammikuussa häneltä amputoitiin toinen jalka, eikä hän pysty enää liikkumaan normaalisti. "Jalan menettämisen käsitteleminen tuntuu niin vaikealta, että se on vielä käsittelemättä," hän tunnustaa.

Elämässä on ollut liikaa haasteita; auto on hajonnut, ja taloudellinen tilanne on vaikea. Kohosella ei ollut varaa uuteen autoon tai hautajaisten järjestämiseen. Hänen puolisonkin on vaikea elää pienellä palkalla. "Me hakemamme apua joka puolelta, mutta riittävää apua ei ole ollut saatavilla," hän valittaa.

Ystävä, Anne Lintunen, otti yhteyttä ja järjesti keräyksen auttamaan Virpiä. "Halusin tehdä keräyksen, että hänellä olisi toivoa selvitä tästä kaikesta," Lintunen kertoo. Keräyksen avulla saatiin varoja auton hankkimiseen ja muihin elämän perusasioihin. "En vieläkään osaa sisäistää, että ihmiset haluavat auttaa. Kiitollisuus on valtavaa," Virpi sanoo.

Ensimmäinen joulu ilman Mantaa näyttää pelottavalta. Virpi on huolissaan siitä, miten hän järjestää joulun lapsilleen. "Olen huolissani siitä, että ihmiset karttelevat minua eiväkä osaa kohdata surevaa perhettämme," hän kertoo. Surun keskellä Virpi on kuitenkin saanut vertaistukea Facebook-ryhmästä ja blogista, jossa saman kokeneet jakavat ajatuksiaan.

"Olo on lohduton, ja kyynel silmistä ei katoa. Elämä ei tuo iloa kuten ennen," Kohonen kuvailee. Mutta samalla hän pysyy vahvana lastensa tukena ja kolikoiden kera etsii keinoja selviytyä eteenpäin. "On olo, että leijonaemon kynnet katkesivat, kun en pystynyt suojelemaan Mantaa. Silti pyrin menemään eteenpäin," hän päättää.

Virpin tarina on muistutus siitä, miten tärkeää on tuoda esiin mielenterveysongelmia ja taistella stigmaa vastaan.