Yksi lapsuuden karmivista kokemuksistani oli se, että ymmärsin, että armeijassa varusmiehet voivat joutua olemaan jouluaattona kaukana kotoa. He eivät pääse kotiin, eivät näe joulupukin tuomisia, eivätkä saa nauttia joulun juhla-ateriasta – mihin tähän maahan oikein olen syntynyt?

Äitini yritti lohduttaa minua kertomalla, että jouluaattona armeijassa syödään sentään jouluruokaa. Tämä ei kuitenkaan erityisesti lohduttanut, sillä olin kerran maistanut vahingossa lipeäkalat. Jouluaattosydämeni oli jo varhain täynnä lämpöä ja odotusta, vaikka siihen liittyi myös ahdistavia ajatuksia.

Joulu on aina ollut sukupolvien välinen kokemus, jolloin hyväntahtoinen toive tulevaisuudesta loistaa kirkkaana, aivan kuin taivaalla loistava tähti. Se on yksi syy siihen, miksi joulu merkitsee minulle enemmän kuin pelkkää juhlintaa.

Katsotaanpa hetkeksi, mitä ovat tuoneet vuodet lapsuudestani lähtien:

1974:

Olin nelivuotias, kun koko perheeni pakattiin Volvo Amazoniin keltainen pyykkikori täynnä lahjoja takakonttiin kauniilla viltillä peitettynä. Sisarukseni ja minä kuuntelimme, kun vanhempamme puhuivat matkasta isovanhempiemme luo. Matka oli pitkä, mutta se oli täynnä riemunkiljahduksia ja salaisuuksia. Samalla maailmassa tapahtui öljykriisi ja levottomuudet Lähdissä, mutta Loviisan rauhassa oli vain joulun taikaa. Uskoimme joulupukkiin sydämemme pohjasta.

1984:

Perheemme oli kasvamassa, ja joulut vietettiin kotona. Olin yhä pieni, ja suuren joulun odotus sai minut tuntemaan itseni onnekkaaksi. Kaikki tuntui turvalliselta ja rauhalliselta, niin kaukana maailmansodista ja kriiseistä. Joulupukkikin alkoi muuttua enemmän aikuismaisen huumorin kohteeksi.

1994:

Tyttöystäväni, nyt vaimoni, toi jouluun uusia perinteitä. Joulua vietettiin osittain meillä, osittain hänen kotonaan. Levolliset hetket apteekinkonjakin parissa, kun muut nukkuivat, säilyttivät joulun rauhan. Joulupukista tuli enemmän kuin vain lapsen uskomusten kohde; hänestä tuli toisenlainen symboli, aikuisuuden huumori ja sydämellisyys.

2004:

Neljän lapsen vanhempana joulu sai uusia ulottuvuuksia. Joulut alkoivat täyttää lapsen ilolla; ilo, jota saattoi vain jakaa. Kriisit oli unohdettavissa, kun oman perheen yhteisöllisyys ja riemu täyttivät huoneen. Olin itse joulupukki, punapukuinen ja naurava, koko perheeni turvasatamana.

2014:

Joulua juhlittiin isolla porukalla, lasten ja serkkujen myötä. Eri sukupolvien sitkeys ja kaipuu yhteisiin muistoihin alkoivat tuoda lisää kuluja perheelle, mutta myös iloa. Yhdessä vanhempana oli jotain kaunista, saada olla joulupukki omille lapsilleen ja nähdä heidän riemuitsevan.

2024:

Äitini poismenon myötä perheeni kokoontuu jälleen yhteen, ehkä pienemmässä muodossa kuin ennen, mutta sydämet ovat lämpimiä. Omien lasten kasvaessa yhdistelemme vanhan perinteen joulua uudella tavalla, ja pian saamme käyttää myös lapsenlapsia osana tätä perinnettä.

Joulu on enemmän kuin pelkkiä lahjoja ja koristeita; se on muistojen, tarinoiden ja merkitysten ketju, joka yhdistää meidät sukupolvien ajan.

Käytämme jännittäviä tarinoita, olivatpa ne Jeesuksen syntymään liittyviä tai muista kulttuureista tuttua magiaa. Joulun henki elää perinteissä, ja yhdessä liikkuessamme luomme uusia muistoja, jotka siirretään seuraaville sukupolville.

Kuinka tärkeää tämä on? Äärimmäisen tärkeää! Tarvitsemme yhteenkuuluvuutta perheessämme ja yhteisiä kokemuksia, ja joulu on täydellinen tilaisuus siihen. Jouluni tulee olemaankin tänäkin vuonna onnellisempi kuin monilla paikoilla maailmalla, ja vaikka tarina kulkee eteenpäin, sen juuret ovat vahvat.