Suomessa vallitsee yhä enemmän kulttuuria väheksyvä ilmapiiri, joka herättää suurta huolta. Miten voimme estää tulevaisuutemme, jossa kulttuuri on henkitoreissaan? Kirjoittaja Laura Hallamaa vie meidät tulevaisuuden visioon, jossa kulttuurin tilanne on päässyt todella huonoon kuntoon.

Kuluvana syksynä on keskusteltu hallituksen rahoitusleikkauksista, jotka ovat tuhoamassa kulttuurikenttää. Onko meillä enää mitään toivoa? Kirjoittaja on astunut ajassa eteenpäin ja kuvitteli vuoden 2044 – tervetuloa Kuolleen kulttuurin museoon, tai ehkä vähemmän jännittävällä nimellään: puskamuseoon.

Museon rakennus, aikanaan Museoviraston ylläpitämä, suljettiin taloudellisten paineiden vuoksi 20 vuotta sitten. Tänä päivänä se on monilla tavoin kulttuurihäviön symboli, paikka, jossa on dokumentoitu suomalaisten kulttuurielämän tuho.

Avajaisnäyttely, nimeltään "Väheksynnän voima", avaa ovensa kirjallisuussalongista, jossa kuullaan, kuinka tekoäly lukee itse luomiaan tietokirjoja – ja kuka tarkistaa niiden paikkansapitävyyden? Kirjailijoiden palkat ovat romahtaneet, ja vitriinissä voi nähdä romaanikirjailijan kuukausipalkan vuoden 2034 paikkeilla olevan vain viisikymppiä. Miten on mahdollista, että elämme aikana, jossa tarjoaa vain murusia yksi maailman vähäpätöisimmistä kielistä?

Ja kun puhutaan musiikista, on sekin kokenut kovan kohtalon. Yhdistelemällä menneitä kausia ja nykyisyyttä, kirjoittaja nostaa esille päätöksentekojemme vaikutuksen kulttuuripolitiikkaan. Onko taipumus muuttaa taide elinkeinoksi kahlannut artistien ja muusikoiden luovuutta? Suurin osa valtion rahoittamasta klassisesta musiikista on jäänyt historian hämärään.

Teatterimaailmassakin käytännön realiteetit ovat armottomat. Helsingin Kaupunginteatterin viimeisimmän esityksen pääsylippu maksoi huimat 200 euroa, ja valtiovallan tuki on jäänyt historiaan. Kuinka tämä voi olla mahdollista? Teatterin kirjoittajia, jotka olivat aikanaan henkeviä ja innovatiivisia, on joko eläköitynyt tai he ovat kääntyneet muille aloille, sillä kenttä on tyhjentynyt.

Ja vaikka suomalainen taide on antanut meille ikonisia teoksia, ajatus, että kaikki arvokas olisi jo tehty, on myrkyllinen ja voimme pohtia, kuinka voimme elvyttää kulttuurielämämme elinvoiman. Eikö meillä ole vastuu taiteen tukemisesta ja kehittämisestä, sen sijaan että vaadimme vain enemmän ja enemmän?

Kirjoittaja lopettaa kolumninsa harkiten – vääjäämättä näemme, kuinka kulttuurin arvo käy yhä pienemmäksi ja tekijät lakkaavat tekemästä työtään. Onko tämä todella se tulevaisuus, jonka haluamme, vai voimmeko vielä taistella kulttuurimme puolesta?

Nyt on aika herätä ja ymmärtää, että kulttuuri tarvitsee tukea – ei vain saatavilla olevia rahastoja ja ohjelmia, vaan todellista sitoutumista ja arvostusta. Tervetuloa miettivään keskustelutilanteeseen – miten voimme yhdessä pelastaa kulttuurimme?