Mielenterveys: Isä, poika ja paha henki

Hannu Levaniemi on 67-vuotias psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka elämä muutti dramatietisesti, kun hänen parikymppinen poikansa yritti itsemurhaa. Tapaus avasi Levaniemelle ovia omaisten merkittävään rooliin mielenterveyden hoidossa.

Vuonna 2012 Joensuussa, joulukuun kylminä päivinä, Levaniemen poika hyppäsi korkealta sillalta Pielisjokeen. Onni oli, että jäätyminen pelasti hänen henkensä. Tähän asti Levaniemi oli ollut ammatissaan työskennellyt, mutta nyt hän kohtasi syvästi henkilökohtaisia haasteita.

Levaniemen perheessä psyykkinen sairaus ei ollut uusi asia – hänen esikoispoikansa sairastaa skitsofreniaa. Levaniemi on työskennellyt yli 40 vuotta psykiatrisena sairaanhoitajana ja tuntee hyvin, miten sairaus vaikuttaa koko lähiyhteisöön, ei vain potilaaseen itseensä.

Uuden tutkimuksen mukaan asenteet vakavia psyykkisiä häiriöitä kohtaan eivät ole juurikaan muuttuneet 30 vuodessa, mikä on huolestuttavaa. Vaikka masennus ja ahdistus ovat yhä helpommin hyväksyttäviä ja niistä puhutaan avoimesti, skitsofrenia ja psykoosit ovat edelleen tabu ja aiheuttavat stigmaa.

Levaniemi huomasi, että läheiset elävät jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa. Poikansa henkisen terveydentilan heikentyessä hän ja hänen vaimonsa tunsivat usein avuttomuutta ja pelkoa, kun poika katosi ja ei vastannut puheluihin. He joutuivat odottamaan peläten pahinta, joka traagisesti toteutui.

Hoidossa omaisten ääni jää usein kuulematta ja heidät saatetaan nähdä vain taakkana. Tämä osoitettiin Elma Tainion väitöskirjatutkimuksessa, jossa omaiset kertoivat kokemastaan eristyneisyydestä potilaan hoidossa. Tainio nosti esiin perheenjäsenten väliset haasteet ja hoitohenkilökunnan kyvyttömyyden kuunnella ja uskoa läheisten huolia.

Levaniemi itse teki tietoista työtä puhuakseen toisin kuin monet kollegansa. Hän ymmärsi, kuinka tärkeää on olla läsnä ja tukea omaisia, eivätkä he ole vain apua tarvitsevia. Hän jopa kertoi puhelimessa perheille, että ”lapsesi on turvassa”, vaikka ei saanut lainkaan tietoa potilaan tilasta.

Yksi hänen suurimmista huolenaiheistaan on hoitojärjestelmän murehtiminen, jossa ei ole riittävästi tukea sidoksille eikä tarpeeksi tietoa hoidossa. Tainio huomautti, että yhteensä 25 haastatellusta omaisesta jokainen koki jääneensä ulkopuoliseksi. Hoitoon pääseminen ja omaisten mukaan ottaminen ovat asioita, joita ei oteta riittävästi huomioon nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä.

Hannu Levaniemi on päässyt osallistumaan hoitokokouksiin ja tuomaan omia ajatuksiaan esiin, mutta hän myös tietää, kuinka usein omaisten on vaikeaa ymmärtää hoitoon liittyviä termejä.

Vaikka Levaniemellä on ollut paljon hyviä kokemuksia, hän on myös kohdannut kylmäkiskoista kohtelua hoitohenkilökunnalta. Hän muistaa hetken, jolloin kysyi hoitajalta kynsisaksia poikansa kynsien leikkaamista varten, ja sai vastaukseksi, ettei saksia ollut hygieniasyistä. Hän toi omat sakset kotoaan ja leikkasi poikansa kynnet itse.

Hannu Levaniemi on myös teatterin harrastaja, ja hän on alkanut kirjoittaa monologia omaisten asemasta. Hän uskoo vahvasti, että hoitokäytännöissä tulisi ottaa huomioon omaisten asiantuntemus, sillä läheiset tuntevat usein potilaan parhaiten.

Tänään Levaniemi elää itse asiassa elämäänsä, joka on monimuotoista, siellä on tilaa muullekin kuin mielenterveysongelmille. Hän nauttii palstaviljelystä ja perheen yhdessäolo hetkistä, ja hän on oppinut, että on mahdollista löytää iloa myös vaikeiden aikojen jälkeen.