Episodin toimittajat valitsivat omat pelottavimmat varhaiset kauhukokemuksensa keskustelemalla Vanity Fairin ja Helsingin Sanomien inspiroimana. Nämä lapsuuden pelot ovat jättäneet syvän jäljen moniin meistä.

"Sydän hakkasi tuhatta ja sataa"

John Landisin ohjaama klassikko Ihmissusi Lontoossa (1981) on yksi kaikkien aikojen kauhuleffoista, joka saa ilmanvaihdon hidastumaan vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Ensimmäisen kerran näin sen teatterissa nuorena, ja muistan kuinka vaikeaa oli istua paikallaan, kun jännitin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Elokuvalla oli K-18-ikäraja, ja se kunnioitti kauhugenren traditioita pelkojen herättäjänä.

Vaikka Suomessa elokuvasta oli leikattu joitakin sen pelottavimpia efektejä, se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kotiinpaluu elokuvan jälkeen oli kuin jonkin painajaisen toteutuminen, sillä kotilähiössäni oli pitkä, pimeä koivukujanne, jonka halki oli kuljettava. Kävelin pelokkaana, toivoen Älä vilkuile -mantran auttavan. Jokainen varjo tuntui elävän omaa elämäänsä.

"Se meni ihon alle"

Lapsuudestani muistoihin on jäänyt myös Stephen Kingin kauhuelokuva Uinu, uinu lemmikkini (1989). Sen tunnelma oli niin ahdistava, että se jäi elämään mielessäni ikuisesti, erityisesti kohtaus, jossa Rachelin sisko Zelda ilmestyy. Se oli yksi ensimmäisistä elokuvista, jotka saivat minut ymmärtämään, kuinka pelottava ja voimakas elokuvakokemus voi olla.

"Kumpikin pomppasi metrin ilmaan ja kiljahti kunnolla"

Kun olin 13-vuotias, kävin ystäväni syntymäpäivillä, ja hän oli vuokrannut leffan Kauna. Koska kukaan meistä ei ollut nähnyt oikein kauhua ennen tätä, yllätyimme siitä, kuinka paljon se pelotti meitä. Muistan, kuinka peiton alta kuului kiljahduksia pelottavimmissa kohdissa.

Muutamalla vuodella myöhemmin katsoimme The Ring -elokuvan, ja sen jälkeen kumpikaan meistä ei uskaltanut nousta TV:n luota heti elokuvan päätyttyä. Se yksinkertainen, hiljainen hetki oli täynnä pelkoa – ja sitten puhelin soi. Pomppasimme molemmat metrin ilmaan, mutta onneksi soittaja oli vain ystävän äiti, ei pelottava Samara.

"Pelästyin, kauhistuin ja lopulta hajosin peruuttamattomasti"

Kauhu on ollut osa elämääni jo lapsesta saakka. Muistan ensimmäisen kerran, kun vuokrasin Kauhun riivaamat -elokuvan, pelkäsin niin paljon, että liimasin itseni sohvatyynyn taakse. Tuota elokuvaa katsoessani jotakin rikkoutui sisälläni; aloin etsiä lisää kauhukokemuksia, ja löysin tielleni Stephen Kingin työt. Kauhu antaa meille mahdollisuuden kohdata pelkomme turvallisessa ympäristössä.

Veriset ja groteskit kauhuelokuvat opettavat meille myös moraalisia tunnepohjia. Miksi olemme niin uteliaita pimeästä ja pelottavasta, että olemme valmiita kohtaamaan jopa epäinhimilliset ilmiöt? Kauhu voi avata ovia uusille ajatuksille ja tuntemuksille, jopa umpinaisen inhimillisyytemme syvimpiin pohjavirtoihin.

Vuosien varrella olen oppinut, että kauhuelokuvat eivät vain pelkää, vaan ne synnyttävät ajatuksia ja keskustelua pelosta, kuolemasta ja elämästä. Ne herättävät tunteita, jotka koskettavat meitä syvästi, ja monen kohdalla ne luovat halua etsiä taide-elämyksiä jopa traagisista ja pelottavista aiheista.

Kauhu on aina ollut osa ihmiskulttuuria ja -historiaa, ja se tulee varmasti jatkumaan tulevaisuudessakin. Mutta kuten nämä muistelut osoittavat, jokin meissä menee rikki, tai ainakin syvemmälle, kun altistamme itsemme pelolle – mutta samalla se tekee meistä myös vahvempia.