Euroopan unioni on jälleen kerran osunut uutisotsikoihin, ja tällä kertaa syynä on miljardit eurot, jotka on jaettu maataloustukina suurille liikemiehille. Samalla kun EU:n jäsenvaltioissa kamppaillaan pieniä maataloustiloja uhkaavan talouskriisin kanssa, isommat yritykset kerryttävät valtion rahasta suuria summia omiin taskuihinsa.

Brittilehti The Guardian raportoi, että vuosien 2018-2021 aikana EU myönsi yhteensä 3,3 miljardia euroa tukea sellaisille yrityksille, joiden johdossa oli miljardöörimäisiä liikemiehiä. Tämä herättää kysymyksiä EU:n oikeudenmukaisuudesta ja tuen jakamisen käytännöistä.

Erityisesti huomiota herättää se, että tutkimus, jonka taustalla on Euroopan parlamentin budjettivaliokunta, paljastaa 17 miljardöörin saavan tukia suoraan omistamistaan yrityksistä. Lista koostuu muun muassa Tšekin entisestä pääministeristä Andrej Babišista, joka vapautettiin petossyytteistä, sekä brittiyrittäjä Sir James Dysonista, joka sai tukea ennen Britannian EU-eroprosessia.

Saksalaisten lihamoguli Clemens Tönniesin, tanskalaisen Bestseller-vaateliikkeen Anders Holch Povlsenin ja Legon entisen toimitusjohtajan Kjeld Kirk Kristiansenin kaltaiset henkilöt ovat myös hyötyneet EU:n maataloustuista ja ovat kaikki Forbesin vuoden 2022 rikkaimpien ihmisten listalla.

Suomessa tilanne on samankaltainen. Miljonäärit, kuten koneyhtiö Koneen suurin omistaja Antti Herlin, ovat saaneet huomattavia maataloustukia. Viime vuonna Herlin sai noin puoli miljoonaa euroa tukia, mikä herättää huolta pienviljelijöiden asemasta.

EU jakaa merkittävän osan budjetistaan maataloustukina, mutta järjestelmässä on vakavia läpinäkyvyysongelmia. Tukia jaetaan viljelijän omistaman maa-alan perusteella, ei välttämättä todellisen tarpeen mukaan. Monimutkaiset omistusketjut ja huonot avoimuusvaatimukset vaikeuttavat tuensaajien tunnistamista. Osa tuista voi jäädä pimentoon, sillä rahavirrat kulkevat alueellisten toimijoiden kautta, mikä tekee jäljittämisestä lähes mahdotonta.

Tutkijat varoittavat, että EU-rahoituksen loppujen lopullisten edunsaajien tunnistaminen on käytännössä mahdotonta, ja tämä herättää kysymyksiä EU:n maatalouspolitiikan oikeudenmukaisuudesta ja tehokkuudesta. Onko oikein, että euroopalaisten veronmaksajien rahoja ohjataan suoraan miljardöörien hyville liiketoimille, kun samalla pienet tilat kamppailevat selviytymisensä puolesta? Tämä kysymys vaatiikin pikaisia vastauksia.