Viime viikkoina Suomi on ollut keskustelun keskipisteessä, kun Hangon alueella uutisoitiin poikkeuksellisen laajasta yli sadan hehtaarin päätehakkuusta. Tämä herätti voimakasta kritiikkiä ympäristönsuojelijoilta ja luonnonystäviltä. Vain muutama päivä tämän jälkeen Luonnonvarakeskus ilmoitti, että Suomen metsät ovat muuttuneet hiilinieluista hiipiviksi päästölähteiksi.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen vaatii radikaaleja muutoksia metsien käyttöön. Taloudelliset vaikutukset ovat myös merkittäviä: Suomen saama lasku päästövähennystavoitteista lipsumisesta voi olla valtava. Suomalaiset metsänomistajat, olivatpa he yksityishenkilöitä, kuntia tai suuria yhtiöitä, ovat avainasemassa metsien tulevaisuudessa.

Hangon hakkuut ovat varoittava esimerkki siitä, että metsien kohtalo on omistajiensa käsissä. Vaikka alueelle on suunniteltu aurinkovoimalaa, hakkuut itsessään eivät olleet riippuvaisia tästä suunnitelmasta - metsä olisi voitu kaataa muutenkin.

Metsänomistajien on tärkeää muistaa, että heidän päätöksensä vaikuttavat paitsi ympäristöön myös tuleviin sukupolviin. Suomalaisia metsänomistajia on monenlaisia: julkaistujen tietojen mukaan metsähallitus on yksi suurimmista, mutta myös yksittäiset omistajat, säätiöt sekä yritykset ovat merkittäviä toimijoita.

Metsien käyttöä säätelevät lain ja vapaaehtoiset sertifikaatit ovat olleet riittämättömiä, jotta nykyinen tilanne olisi voitu estää. Monien tutkijoiden mukaan vanhojen metsien suojelun kriteerit ovat liian tiukkoja, eikä suojeltavia metsiä löydy riittävästi, erityisesti Etelä-Suomessa, jossa metsien tila on kriittinen.

Osallistumisherkkyys suojeluohjelmiin kuten Metsoon on kiitettävää, mutta rahoitus on tiukassa. Tässä tuodaan esiin ajatus hiilivarastojen kompensaatiosta metsänomistajille; kuitenkin, toteutus on toistaiseksi utopistinen.

Onneksi tilanne ei ole täysin synkkä. Eri metsänhoitomenetelmät, kuten jatkuva metsänkasvatus, mahdollistavat metsien säilyttämisen samalla, kun voidaan saada tuloja. Tämä luo mahdollisuuksia, joita tulee hyödyntää.

Tutkimukset osoittavat, että metsien käyttömenetelmämme on muutettava. Tällä hetkellä muutos näyttää olevan kiinni yksittäisten metsänomistajien halukkuudesta. Onko heillä valmius toimia vastoin perinteisiä käytäntöjä, ja kuinka paljon painetta heitä kohtaan pystytään luomaan? Yhteiskunnan ja ympäristöliikkeen rooli on tässä kriittinen – ilman kollektiivista painetta metsien tulevaisuus on uhattuna.