Marja-Liisa Heikkilä, 83-vuotias muistisairas nainen, on herännyt useita kertoja yössä, peläten ja levottomana. Hän tarvitsee jatkuvaa apua arjessaan, mutta ei saa ympärivuorokautista hoivapaikkaa, vaikka on yksi sadoista iäkkäistä, jotka kamppailevat saman ongelman kanssa. Hänen tyttärensä, Minna Heikkilä Hämeenlinnasta, on itse omaishoitaja ja yrittää hartaasti saada äidilleen tarvitsemansa hoidon.

Marja-Liisan terveys on heikentynyt kuuden vuoden aikana, ja muistisairaus diagnosoitiin kolme vuotta sitten. Perhe on elänyt vaikeita aikoja ja on uupunut, kun isä huolehtii kotona enemmän kuin jaksaa. Ahdistus on kasvanut, ja Minna pystyy kokemaan äidin ahdistuksen ja levottomuuden, kun mikään ei tunnu auttavan. Mihin on jäänyt se rakastava äiti, joka oli aina huolehtiva emäntä ja halusi, että kaikki on kunnossa?

Miksi Marja-Liisalle ei voida myöntää hoivapaikkaa, vaikka tilanne on niin kriittinen? Hoitoneuvotteluissa on käynyt ilmi, että vaikka hänellä on fyysistä toimintakykyä jäljellä, muisti ei toimi ilman jatkuvaa tukea. Tytär on huolissaan siitä, että hoivapaikkaa ei myönnetä ennen kuin äiti on vaaraksi itselleen tai muille.

Ympärivuorokautisen hoivan asiakaspaikkoja on Suomessa vähenemässä samalla kun vanhusten määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Esimerkiksi Pelastakaa Lapset -järjestö varoittaa, että vuoteen 2030 mennessä yli 75-vuotiaiden määrä voi kasvaa lähes 160 000 henkilöllä, mutta hoivapaikkoja on jo nyt niukasti. Katja Raita, Päijät-Hämeen hyvinvointialueen tulosaluejohtaja, kertoo, että kriteerit hoivapaikan saamiselle ovat tiukat, ja palvelut vaihtelevat alueittain. On selvää, että perheiden ahdistus ja hätä eivät aina kohtaa byrokratian kylmää todellisuutta.

Perheiden on yhä vaikeaa saada riittävästi tietoa ja tukea, ja monet jäävät vaille tarvittavaa apua. Minna Heikkilä tietää satojen vastavertaisten kokemuksista, mutta omassa tapauksessaan hän kohtaa esteitä. "Miksi apua on niin vaikeaa saada, vaikka se on niin kipeästi tarpeen?" hän kysyy.

Aivan liian moni ikäihminen jää myös usein hoitamatta, kun heidän avunpyyntönsä eivät täytä byrokraattisia kriteereitä. Tämä on ongelma, jota yhteiskunnan on kiireesti käsiteltävä, ennen kuin se on liian myöhäistä. Hyvinvointialueet eivät voi sulkea silmiään siltä tosiasialta, että ikäihmisten tarpeet kasvavat ja siksi on tehtävä enemmän, jotta heidät voidaan pitää turvassa ja tukevasti hoidettuina.