Yksinäisyys on yksi kansanterveyden suurimmista haasteista, ja sen vaikutukset yllättävät monet. Se ei ainoastaan aiheuta mielipahaa, vaan tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalinen yhteys vaikuttaa myönteisesti terveyteemme jopa biologisella tasolla. Toisin sanoen, elämme aikaan, jolloin yksinäisyys on yhä paheneva epidemia, joka saa keholliset ja psyykkiset sairaudet kukoistamaan – jopa vaarallisempana kuin tupakointi tai liikunnan puute.

Vuonna 2015 Sosiaali- ja terveysministeriö nosti yksinäisyyden esille Yksinäisyysfoorumissa, mutta vaikuttaa siltä, että tämän taustalla on ollut poliittista unohdusta. Laura Räty, tuolloin ministerinä, vaati yksinäisyyden vähentämistä seuraavan hallituskauden huippuhankkeeksi. Nyt, vuotta myöhemmin, ulkonäolleen tuhoisat seuraukset näkyvät yhä kaikkialla – sairaaloissa, kouluissa ja kaikissa yhteiskunnan osa-alueilla.

Solmimme pahan kierteeseen — kun yhteisöllisyydestä tulee yhä harvinaisempaa, siitä aiheutuvien sairauksien hoito tulee vastaamaan yhä suurempia taloudellisia kuluja. Hollannissa yksinäisyyden aiheuttamat kulut ovat vuosittain noin 2 miljardia euroa, Espanjassa 6,1 miljardia ja Yhdysvalloissa jopa 960 miljardia euroa! Suomesta ei ole edes saatu arvioita, mutta voimme vain kuvitella, kuinka voimakkaasti se painaa meidän terveydenhuoltojärjestelmäämme.

Kuka voisi uskoa, että yksinäisyys ei astu takavasemmalla? Emil Salovuori Lähde-verkostosta tuo esiin, että yksinäisyyden hintalappu on meillä yhä selvittämättä. Sen erittäin monimuotoiset vaikutusketjut huomioimatta on mahdotonta arvioida todellista kustannusta. Vasta nyt Suomessa ollaan heräämässä siihen, että yhteiskunnan rakenteita täytyisi tarkastella uudella tavalla yhdistävänä haasteena sen sijaan, että yritetään sammuttella vain tulipaloja yksittäisissä sektoreissa.

Nykyisin korostamme yhä enemmän yksilöllistä onnistumista, mikä on johtanut siihen, että ihmisten perustarpeet – yhteisöllisyys ja vuorovaikutus – jäävät usein huomaamatta. Yhteiskuntamme rakenteellinen yksilökeskeisyys vie meitä kauemmas toisistamme. Kun ajattelemme aiempia sukupolvia, yhteisö on ollut elinehto; nyt emme enää tiedosta sen merkitystä elintärkeänä osana hyvinvointiamme.

Vaikka esimerkiksi Japanissa ja Isossa-Britanniassa on jo ruvettu ottamaan sosiaalisen eristyneisyyden uhka todesta ja on jopa nimetty ministereitä käsittelemään tätä ongelmaa, meillä Suomessa kaipaamme vastaavaa. Miksi me emme painottaisi yksinäisyyden vähentämistä yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa? Miten voimme vasata tämän valtavan terveysriskin nousuun yhä kärjistyvässä yhteiskunnassa?

Asiantuntijat, kuten Salovuori, korostavat, että ratkaisujen täytyy kehittyä yhteistyön kautta. Yhteisten ponnisteluiden avulla voimme parantaa ihmisten hyvinvointia, mutta se vaatii meiltä kaikilta aktiivista osallistumista. Yksinkertaisia tekoja, kuten naapurin auttaminen tai ystävällinen tervehdys, voidaan laajasti nähdä ensimmäisenä askelena kohti yhteisöllisempää tulevaisuutta. Kun me autamme toisiamme, lopulta voimme myös parantaa omaa henkistä hyvinvointiamme – tutkimukset osoittavat, että onnellisuutemme on sidoksissa kykyymme auttaa muita.

Ihmisyyden ydin – yhteisöllisyys – ei vanhene, ja vaikka haaste on suuri, on toivoa. Elämme nyt muutoksen aikakaudella, jossa voimme vaikuttaa kaikkeen tähän. Yksinäisyyden torjunta on yhteinen taistelu, eikä meidän auta piiloutua sen väistämisen taakse. Yhteisöllisyyden vahvistaminen on meistä jokaisesta kiinni, ja se on aloite, joka alkaa meistä itsestämme.