Suomen politiikassa on nähty viime viikkoina erikoisia käänteitä. MTV uutisoi, että perussuomalainen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio on vetänyt Suomen pois Ukrainan jälleenrakentamista tukevasta tasa-arvoliittoumasta, koska liiton tarkoituksena oli puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Tämä herätti laajaa keskustelua ja kritiikkiä, jopa presidentti Alexander Stubb ilmaisi huolensa Tavion toimista.

Tavio on johdonmukaisesti pyrkinyt tuomaan kabinettiinsa uskonnollista vetovoimaa, rajoittamalla keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Tämä nostaa kysymyksen siitä, miksi ihmeessä konservatiivinen oikeisto, joka on pitkään kritisoinut niin kutsuttua woke-ideologiaa, omaksuisi sen ydinperiaatteet.

Helsingin Sanomien mukaan Tavio on käyttänyt kuitteja ja kieltänyt viittauksia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin puheissaan, mikä tekee hänestä erikoisen esimerkin nykyisestä poliittisesta ilmapiiristä. Tämä trendi ei ole ainutlaatuista Suomessa, vaan nähtävissä myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa poliittinen keskustelu on kääntynyt yhä enemmän aktiivimoottoroidun identiteettipolitiikan suuntaan, jossa aksentti on siirtynyt yhä voimakkaammin identiteetti- ja vähemmistökysymyksistä.

The Atlanticist on raportoinut, että ”woke” ei tarkoita vain vasemmistolaista ajattelutapaa, vaan se on tuloiltaan sidoksissa laajempaan keskusteluun modernista identiteettipolitiikasta. Tämä ideologia on saanut jalansijaa myös oikeistossa, jossa monet kokevat tarpeen reagoida nykyisin vahvistuviin vähemmistön vaatimuksiin omalla agendaansa.

Trendinä on myös, että ”woke” -termiä käytetään usein uhkana ja se muuntuu yhä enemmän konservatiivisen aktivismin aiheeksi. Esimerkiksi Elon Musk ja varapresidenttiehdokas JD Vance ovat voittaneet huomiota kilpaillessaan heterofobiaa vastaan. Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, onko Suomen oikeistolla myös oma "woke"-liikkeensä.

Kulttuurisodat ovat saaneet merkittävämpiä päämääriä kuin kansainväliset kriisit ja ajankohtaiset ongelmat. Tavio on yksinkertaisesti nostanut kulttuurikysymykset oikeiden ongelmien yli, ja näin ollen hänen toimintansa muovaa Suomen poliittista kenttää. Huolta herättää, että keskustelu myöskään unohda sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kun vähemmistöoikeudet muuttuvat keskustelun kohteeksi.

Oikeistossa on kuitenkin huolestuttava suuntaus, jossa vastustetaan kaikkea, mitä ”woke” edustaa, ja samalla omaksutaan sen mekaniikat liioitellen ja hysteerisesti. Tämä johtaa keskusteluun, joka ei enää perustu todellisiin ongelmiin, vaan pikemminkin ideologisiin taisteluareenoihin.

Onko siis vaarana, että poliittinen keskustelu Suomessa ajautuu samoihin outoihin tunnelmiin kuin Yhdysvalloissa, jossa hätkähdyttävät ja usein perusteettomat väitteet saavat enemmän huomiota kuin todelliset ongelmat?

Tavio on varoittava esimerkki siitä, kuinka vasemmistolaiset ideat voivat muuntautua oikeistolaiseen kontekstiin, ja se herättää oikeutettuja kysymyksiä ihmisten oikeuksista ja kulttuuripoliittisista valinnoista. Kuinka pitkälle ideologiat voivat edetä, ennen kuin olemme pakotettuja miettimään todellista maailmaa ja sen haasteita?