Kun viikko on ollut kiireinen ja stressaava, mikään ei tuntuisi paremmalta kuin kaivautua sohvan nurkkaan ja antautua suosikkipodcastin vietäväksi. True crime -genren tarinat—murhista, mystisistä katoamisista, ja muista järkyttävistä tosielämän rikoksista—voivat olla kerrassaan koukuttavia. Podcastit ja dokumentit tarjoavat ikkunan rikolliseen maailmaan, joka kiehtoo yhä useampia suomalaiskuluttajia. Esimerkiksi Yle Areenassa on runsas valikoima murhasarjoja ja rikostarinoita kuunneltavaksi.

Suomalaistutkija Pauliina Tuomela huomauttaa, että uteliaisuus ja halu ymmärtää pahuutta ovat osaksi inhimillistä luonteenpiirrettämme. Ihmiset haluavat tietää syitä tragedioiden takana—kuuntelu on kuin matka tutkivaan journalismiin, jossa todenperäisyys tuo lisäjännitystä. Tämä saattaa selittää, miksi true crime on nykyisin niin suosittua: se yhdistää pelon ja kiinnostuksen turvallisella tavalla.

Helsinkiläinen kirjailija ja rikosasiantuntija Pauli Jokinen tukee Tuomen näkemystä. Hän vertaa true crime -fanitusta kauhuelokuvien katsomiseen—katsojat voivat kokea pelottavia tunteita ilman, että niihin liittyy aitoa vaaraa. Tuntuu siltä, että mukana on myös enemmän kuin vain viihdettä; onhan kyseessä syvällinen ja monivaiheinen voi elämän ja kuoleman teema.

Kuitenkin on tärkeää muistaa, että todellisten rikosten käsittely tuo mukanaan suurta vastuuta. Tuomela ja Jokinen korostavat, että uhreja ja heidän perheitään on kunnioitettava, ja rikoksista on puhuttava eettisesti ja vastuullisesti. Esimerkiksi Jeffrey Dahmerin tapauksen käsittely on herättänyt huolta; emme voi unohtaa, että podcastit ja tv-sarjat eivät saa romantisoida rikollisia tai vähätellä uhrien tuskaa.

Jokinen huomauttaa, että rikoksista keskusteltaessa on olennaista tuoda esille rikosten yhteiskunnallinen ja historiallinen konteksti. Yleisön eteen tuodaan tarinoita, joilla on syvällisiä merkityksiä ja jotka voivat valistaa meitä nykykulttuurin aiheista, kuten väkivallasta ja psykologisista traumoista.

Lisäksi true crime -genren suosion taustalla on nouseva ilmiö nimeltä synkkä turismi, jossa matkustajat vierailevat historiallisesti merkittävissä, mutta traagisissa paikoissa—esimerkiksi Auschwitzin keskitysleirillä tai Kyllikki Saaren suohaudalla. Tällaisissa paikoissa historia herää eloon, ja se voi herättää voimakkaita tunteita ja pohdintoja.

Onko true crime siis vain viihdettä, vai jotain syvempää ja merkityksellisempää? Yhdistelemällä faktat ja tunteet tämän genren tarinankerronnassa, voimme kysyä, miksi meitä kiehtoo rikollisuuden tummat puolet—ja missä kulkee raja viihteen ja eettisen vastuullisuuden välillä?