Tokion MM-kisat alkoivat illalla miesten 3 000 metrin estejuoksun alkuerillä. Mutta voitaisiinko tämä upea matka ihan oikeasti pelastaa Suomen kisajoukkueen häpeäpilkulta?

Normaalissa tilanteessa Topi Raitanen olisi pärjännyt kisoissa, mutta valitettavasti nilkkavamma katkaisi hänen kautensa ja todellisuus oli karu: Suomen miesten juoksijoista ei löytynyt yhtäkään kelvollista valintaa Tokioon.

Tämä on jo kolmas kerta 42-vuotisessa MM-historiamme aikana, kun keskiössä on vain häpeä, ei menestys. Aiemmat katastrofit tapahtui Moskovassa 2013 ja Lontoossa 2017. Vaikka tilanne on surullinen, se ei suinkaan ole jokaisen urheilijan vika.

Esimerkiksi Joonas Rinne on yksi nuori ja lupaava juoksija, joka kamppailee päämatkoilla, ja hänen on yhä vaikeaa saavuttaa MM-kisasijoitusta.

Konsta Alatuvalla on vaikeuksia, eikä Antti Sainiokaan ole päässyt aloittamaan opintojaan USA:ssa. Suomesta näyttäisi tulevan yhä enemmän arvokisamenestyjiä, mikä on huolestuttavaa.

Vaikka mestarimme, kuten Paavo Nurmi ja Lasse Viren, ovat aina juoksijoita, tilanne on nyt täysin päinvastainen. Jos tarkastellaan tilannetta Euroopan kentillä, konsepti miesten juoksusta kertoo karua kieltä koko yleisurheilun tilasta Suomessa.

Lasse Viren, joka voitti olympiakultaa 1976 japanilaismerkkisillä kengillään, varmaan miettii nykytilannetta surumielisesti. Ruotsi vei voiton Suomalaisista 100-vuotisjuhlamaaottelussa, ja Tokiossa heillä on kilpailijoita jokaisella miesten juoksumatkalla paitsi 400 metrillä.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa suomalaiselle urheilulle? Meidän on herättävä ja kuljettava kohti uusia saavutuksia. Onko meillä voimaa kääntää tämä kehitys? Aika näyttää.