Pohjois-Korean kurjat olosuhteet ja ihmisoikeusrikokset ovat jääneet monien mieleen, mutta tarina Lee So-yeonista on erityisen sydäntä särkevä. Lee kertoi Ylelle raastavasta kokemuksestaan, jossa hänen nuori poikansa jäi diktatuurin vangiksi sen jälkeen, kun hän itse onnistui pakenemaan maasta.

Lee muistuttaa meitä siitä, kuinka pieni poika, vain kuuden vuoden ikäisenä, piirsi kukkia lahjaksi äidilleen, ilman kunnollisia taidetarvikkeita. ”Hänelle ei ollut varaa moneen muuhun lahjaan, ja jokainen kukkapiehlä oli häneltä osoitus rakkaudestaan ja ikävästään”, Lee sanoo. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka perheiden yhteyksien katkeaminen voi aiheuttaa pysyvää tuskaa.

Perheiden eristyneisyys Pohjois-Koreassa on uskomatonta. Lee on saanut vain muutamia valokuvia poikastaan, eikä hän voi edes soittaa hänelle, sillä Pohjois-Korea ei salli yhteyksiä ulkopuolisiin. Poika on kasvanut nuoreksi mieheksi, joka elää uhkaavassa ympäristössä, jossa hänen turvallisuutensa on jatkuvasti vaarassa.

Lee on päättänyt tehdä mitä tahansa pelastaakseen poikansa ja on kuluttanut säästöjään ja varojaan salakuljettajien hyväksi. Hän on maksanut jopa 30 000 euroa yrittäen saada poikansa pois Pohjois-Koreasta, mutta kaikki yrittäminen on toistaiseksi kariutunut epäonnistumisiin.

Historiallisesti yli 34 000 pohjoiskorealaista on onnistunut pakenemaan Etelä-Koreaan, mutta nykyisin tilanne on muuttunut entistä vaikeammaksi Kim Jong-unin tiukkojen rajavalvontakäytäntöjen vuoksi.

Monet ovat kokeneet samoja haasteita kuin Lee, mutta hänen tarinansa on adjutiivinen kuva siitä, miten pakotetut pakenijat kohtaavat jatkuvaa pelkoa, vaikka he onnistuvatkin pakenemaan.

Lee ja hänen poikansa, jolle annettiin ankara rangaistus pakoyrityksestään, ovat kärsineet inhimillisesti enemmän kuin useimmat voivat kuvitella. Lee on oppinut, mitä on menettää rakastettuja ja kantaa vastuuta heidän turvallisuudestaan. "Jos maailma seuraa, Pohjois-Korea ei uskalla tappaa poikaani", hän sanoo. Lee uskoo vilpittömästi, että kansainvälinen huomio voi vaikuttaa maan hallinnon toimintaan ja mahdollisesti parantaa ihmisoikeustilannetta.

Vaikka Lee on onnistunut rakentamaan itselleen uuden elämän Etelä-Koreassa, hän ei voi unohtaa ensimmäistä poikaansa. Hänen tarinansa ei ole vain yksi monista, vaan myös voimakkaan toivon ja sitkeyden symboli, jota tarvitaan, jotta tulevaisuudessa olisi mahdollista nähdä muutoksia Pohjois-Korean sisäpolitiikassa. Lee haluaa kertoa tarinansa nuoremman sukupolven vuoksi, jotta he voisivat välttää samanlaisen kohtalon.