Räppärinä ja laulajana tunnettu Karri 'Paleface' Miettinen julkaisi syyskuussa elämänkerrallisen muistelmateoksen "Paleface – Protestilaulaja", jonka on kirjoittanut Miska Rantanen. Kirja katsoo taakse Palefacen ensimmäisiä 46 vuotta ja yhdessä lähdetään matkalle hänen uransa alkuun 90-luvun lopussa, jolloin hiphop ja rap olivat vielä marginaalisen musiikin maailmassa.

Kun Paleface aloitti uransa, hiphop-kulttuuri Suomessa oli vasta kehittymässä. Miettinen myöntää, että kyseinen aikakausi oli silloin niin pieni ja tuntematon, että se ei kiinnostanut juuri ketään. "Eikö siinä ollut jotain erityistä, kun sai mättää rytmiä punk-illoissa?", hän kysyy. Paleface kertoo, että rap-kulttuuri oli silloin täynnä vaihtoehtoisia artisteja, mutta suomalaisia esittajia oli vain muutama, kuten Fintelligens, joka teki juuri omaa läpimurtoaan.

Kirjapun näin ollen tuo esiin vapautumisen rap-musiikin vakavuudesta ja painostuksesta, joka aikanaan haluttiin nähdä. "Kyllä se vaikutti, että meidän sukupolvemme yritti tehdä pesäeroa esimerkiksi 90-luvun huumoriräppiin, kuten Raptoriin. Sanoin, että Raptori ei ollut 'oikeaa' rapia, vaan enemmän jonkinlaista viihdettä.", hän muistuttaa. Samaan aikaan, kun Paleface ja hänen kollegansa kyseenalaistivat aikakauden humoristista lähestymistapaa, nuoremmat artistit, kuten Jufo III, toivat mukaan erilaisia vivahteita ja kunnianhimoisempaa sävyä.

Miettinen on myös tehnyt musiikkia yli 20 vuoden ajan yhteistyössä Tommy Lindgrenin kanssa, jota hän kuvailee erinomaiseksi kollegaksi ja teknisesti taitavaksi räppäriksi. "Olemme saavuttaneet monta hienoa asiaa yhdessä", Miettinen toteaa. Heidän yhteistyönsä on ollut merkittävä osa Palefacen musiikillista ilmaisua.

Erityistä huomiota saa myös Mirella, Tero Roinisen tytär, joka on tullut musiikkikentälle vahvalla otteella. "Hän on mahtava artisti ja laulaja. Mirella voitti 15-vuotiaana laulukilpailun Melodi Grand Prix, mikä nosti hänen ääntään ja lahjakkuuttaan valtakunnallisesti näkyville", Miettinen kertoo innostuneena.

Kirja on täydellinen katsaus paitsi Palefacen itsensä, myös suomalaisen rap-kulttuurin kehitykseen viimeisen neljännesvuosisadan aikana, ja se tarjoaa lukijalle mielenkiintoisen yhdistelmän henkilökohtaista kertomusta ja kulttuurista kontekstia, jossa musiikilliset ilmiöt ovat saaneet merkityksensä. Vihdoin voidaan kysyä: Onko Palefacen polku sekä henkilökohtaisesti että kulttuurisesti se, joka vie suomalaisen hiphopin tulevaisuuteen?