Rikokset

Oona ja Jonna kertovat pelottavan ja raskaan matkan, jota he ovat joutuneet käymään vainoajan kynsissä. Heidän tarinansa paljastavat, kuinka syvälle vainoaminen voi juurtua ja miten vaikeaa siitä on päästä eroon.

Ahdistus ja pelko ovat arkea. Oona, joka kärsii pakottavasta pelosta ulkona liikkumiseen, kertoo; "Töihin lähtökin oksettaa, kun pelkään jatkuvasti, että hän ilmestyy eteen."

Yle kysyi verkkosivuillaan kokemuksia vainoamisesta ja sai lukuisia vastauksia. Yli sata vastaajaa kertoi olevansa samanlaisten kokemusten uhreja. Suurin osa vastaajista mainitsi entiset kumppanit tai perhesiteet, mutta myös työelämässä kohdattuja vainoajia kuten työtovereita ja asiakkaita.

Erityisesti Julkisuudessa esiin on tullut entisen pääministerin Sanna Marinin vainoaminen, joka herätti laajaa keskustelua. Vainoajalle määrättiin laajennettu lähestymiskielto, joka kestää vuoteen 2026.

Tilastotiedot paljastavat huolestuttavan totuuden: vuonna 2023 myönnettiin lähestymiskielto 1 496 hakijalle, ja enemmistö näistä oli naisia – 1 056 naista haki suojelua vainoajiltaan.

Oonan tarina: "Soittoja jopa parisataa päivässä"

Oona aloitti suhteensa vanhemman miehen kanssa sosiaalisessa mediassa, mutta alkuun ystävällisen ja hellän miehen maski putosi nopeasti. Mustasukkaisuus ja kontrolloiva käytös alkoivat näkyä. Pelko kasvoi; hän seurasi Oonan liikkeitä ja jopa salakuunteli tietoja hänen puhelimistaan.

Eron jälkeen Oona on saanut satoja puheluita päivässä, vaikka hän oli estänyt miehen numerot. Mies käytti häijyä taktiikkaa päästäkseen lähelle Oonaa; hän jopa varasti ovikoodin päästäkseen hänen kotiinsa, mikä sekin aiheutti uhkaa Oonan turvallisuudelle.

Jonnan tarina: "Pelkäsin, mitä lapselleni tapahtuisi"

Jonna, joka jäi yksinhuoltajaksi väkivaltaisesta suhteesta, kohtasi myös vakavaa vainoamista. Ero lapsen isästä alkoi väkivallan vuoksi, ja Jonna pelkäsi edelleen lapsensa puolesta, kun isä ei pystynyt ratkaisemaan päihdeongelmaansa.

Vainoaminen ilmeni uhkana Jonnan jokapäiväisessä elämässä – isä odotti häntä humalassa kotinsa oven edustalla ja uhkasi väkivallalla, jos hän ei saanut nähdä Lastaan.

Hän haki lähestymiskieltoa, mutta se ei riittänyt – vainoaminen jatkui ja väkivalta lisääntyi, kunnes Jonna viimein sai lain suojaa. Jonnan lapsen isän perhe ei myöskään kunnioittanut tätä päätöstä, ja Jonnaa häirittiin useisiin otteisiin.

Molemmat naiset, Oona ja Jonna, kokivat, että elämä oli täynnä pelkoa ja ahdistusta, joka viivästytti heidän elämäänsä. Turvallisuuden tunteen puute sai heidät hakemaan apua, mutta se ei aina ollut helppoa. Masennus sekä traumaattiset kokemukset ovat hoitoa vaativia seurauksia, ja naisilla voi kestää vuosia toipua tällaisesta vainoamisesta ja sen aiheuttamasta tuskasta.

Oona ja Jonna ovat esimerkkejä siitä, kuinka tärkeää on puhua erilaisista vainoamisen muodoista ja antaa ääni niille, jotka ovat hiljaisia kokijoita. Tarvitaan sosiaalista tukiverkostoa sekä virkakunnan aktiivista roolia uhreja auttaa ja suojella.

Vainoaminen on vakava rikos, ja uhrien on tärkeää tietää, ettei heidän tarvitse kärsiä yksin.