Vuonna 1974, Suomen kirjallisuusmaailma järkkäytyi, kun neuvostokirjailija Aleksandr Solženitsynin teos 'Vankileirien saaristo' jäi julkaisematta suomalaisista kustantamoista huolimatta. Tämä luonnollisesti heijasti Suomettumisen aikakautta, jolloin neuvostokytkentä vaikutti vahvasti tiedonvälitykseen ja sananvapauteen.

Solženitsynin teos, joka paljasti Neuvostoliiton mielivaltaisen vankileirijärjestelmän, oli herättänyt maailmanlaajuisesti huomiota – mutta Suomessa siitä syntyi ongelma, joka oli syvästi juurtunut poliittiseen ilmapiiriin. Teoksessa kuvataan, kuinka guulag-verkosto rankaisi niin sanottuja "kansan vihollisia". Vankileirit olivat perustettu heti vuoden 1918 vallankumouksen jälkeen, ja vaikka järjestelmä väitettiin lakkautetuksi vuonna 1960, käytännössä se jatkui aina vuoteen 1987 asti. Tänä aikana leireillä päätyi arviolta 4–6 miljoonaa, jopa 17–18 miljoonaa ihmistä, joista yli puolitoista miljoonaa kuoli.

Solženitsyn, joka oli jo aiemmin julkaissut teoksia, jotka perustuvat hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa gulagista, sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Tämä palkinto kuitenkin muutti hänen asemaansa synkästi Neuvostoliitossa, jossa häntä pidettiin poliittisena uhkana. Hänet erotettiin kirjailijaliitosta, ja hänen seuraavat teoksensa ilmestyivät vain lännessä.

Suomessa Tammi-kustannus oli julkaissut Solženitsynin aikaisemmat teokset, mutta 'Vankileirien saaristo' aiheutti hämmennystä. Kustannusjohtaja Jarl Hellemann luonnehti teosta "poliittiseksi räjähdysaineeksi" ja kieltäytyi julkaisemasta sitä, luovuttaen suomennosoikeudet ruotsalaiselle kustantamolle. Tämä päätös herätti polemiikkia, vaikka suomalaisessa mediassa ei asiasta juurikaan keskusteltu.

Kirjan julkaisemisen estäminen kiinnostaa monia historioitsijoita yhä tänä päivänä. Hellemannin mukaan päätös ei ollut suora kielto, vaan ennemminkin osa aikakauden "mekanismia". Kuitenkin vuonna 1991 pääministeri Kalevi Sorsa myönsi, että Neuvostoliitto oli puolestaan puuttunut asiaan, mikä lisäsi spekulaatioita maan hallituksen ja kustantamon välisestä suhteesta.

Aleksandr Solženitsynin tarina on myös kertomus ihmisen rohkeudesta ja vastarinnasta. Hänelle annettiin mahdollisuus palata Venäjälle vuonna 1994, ja hänen tuotantonsa jatkui sinne, joissa hän sai myös tunnustuksia. Nykyisin hänen teoksensa käännetään yli 40 kielelle ja niitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. 'Vankileirien saaristo' julkaistiin uudelleen vuonna 2012, toiveena että se riistäisi pois kylmän sodan aikaisesta stigmaa.

Tämä kiistelty teos ei ainoastaan ole merkittävä historiallinen dokumentti, vaan se avaa myös keskustelua sananvapaudesta sekä historiapolitiikasta Suomessa. Solženitsynin ja hänen teoksensa uudet painavaan aikaan, jolloin totuus ja sananvapaus olivat vaarassa. Vankileirien saaristo on siis enemmän kuin vain yksi kirja; se on voimakas muistutus siitä, kuinka tärkeää on puolustaa vapautta ja totuutta missä tahansa maailmankolkassa.