Neandertalinihmisten sukupuutolle on vihdoin löydetty mahdollinen osittainen selitys: he eristäytyivät muista ryhmistä, mikä voi olla ollut kohtalokasta.

Nykyihminen, homo sapiens, saapui Eurooppaan noin 40 000–45 000 vuotta sitten, missä jo asui heidän kaukaisia sukulaisiaan, neandertalilaisia. Nämä muinaiset ihmiset olivat levittäytyneet laajalle alueelle nykyisessä Espanjassa, Ranskassa, Belgiassa, Saksassa ja Kroatiassa. Vain muutama tuhat vuotta myöhemmin neandertalilaiset kuitenkin katosivat sukupuuttoon.

Tutkijat ovat pitkään etsineet syitä tälle näyttävälle katoamiselle. Tuoreen tutkimuksen mukaan yksi syy saattaisi olla se, että neandertalilaiset elivät omissa pienissä ryhmissään eristyksissä vuosien ja jopa vuosituhansien ajan. Tämä vähäinen vuorovaikutus muiden ryhmien kanssa, vaikka maantieteellisesti etäisyydet eivät olleet suuria, on voinut johtaa geneettiseen köyhyyteen ja heikentää populaatioiden mahdollisuuksia selviytyä.

– Sisäsiittoisuus vähentää geneettistä vaihtelua väestössä, ja tämä voi olla tuhoisaa selviytymiskamppailun kannalta, toteaa Martin Sikora Globe-instituutista.

Erityisesti Ranskan Reininlaaksosta löytyneet Thorinin hampaat tarjoavat arvokasta tietoa. Vuonna 2015 Mandrin-luolasta löydetystä hampaa ja myöhemmin löytyneistä lisähammasmuodoista sekä osista leukaluuta ja kallosta on saatu tietoa, joka viittaa siihen, että Thorinin populaatio eli eristyksissä 50 000 vuotta. Itse asiassa Thorin oli läheisempää sukua 100 000 vuotta sitten eläneille neandertalilaisille kuin aikalaistensa kanssa.

Tutkimusten perusteella on myös havaittu, että muita vastaavia eristyneitä ryhmiä oli olemassa eri puolilla Eurooppaa. Toisin kuin neandertalilaiset, modernit ihmiset olivat osa laajempia sosiaalisia verkostoja, mikä osoittaa, että yhteistyö ja vuorovaikutus auttoivat heitä selviytymään.

– Siperiassa asuvien varhaisten nykyihmisten uskotaan muodostaneen erilaisia lisääntymisverkostoja sisäsiittoisuuden välttämiseksi. Neandertalilaisista meillä ei ole tällaisia todisteita, sanoo Kööpenhaminan yliopiston väestögeneetikko Tharsika Vimalan.

Tutkimuksen löydökset herättävät ajatuksia siitä, kuinka tärkeää sosiaalinen vuorovaikutus ja geneettinen monimuotoisuus olivat ihmiskunnan kehittymisessä. Tämänkaltaiset tutkimukset voivat tarjota uusia näkökulmia sukupuuttoon kuolevien lajien suojeluun tänä päivänä. Voiko historia toistaa itseään, vai oppivatko nykypäivän ihmiset menneisyyden virheistä?