Veera Uusitalon elämässä on ajanjakso, josta hänellä ei juurikaan ole muistikuvia, mutta joitakin yksityiskohtia hänen mieleensä on jäänyt. Erityisesti hän muistaa matalat ikkunat sängyn vieressä, jotka symboloivat hänen aikaa sairaalassa.

Veera joutui 17-vuotiaana vakavaan liikenneonnettomuuteen, jossa hän sai aivovamman ja loukkaantui niin pahasti, että oli viikkoja koomassa. Onnettomuuden jälkeen hänen ensimmäiset muistikuvansa alkoivat palata kuukausia tapahtuman jälkeen, ensimmäisinä muistoina kuntoutusosastolta.

”Minä vammauduin, poikakaverini kuoli”, Veera tiivistää tapahtumat. Tämä sanoma kiteyttää hänen kokemuksensa ja menetyksensä nuorena.

Kuluvana vuonna Veera on saavuttanut merkittäviä edistysaskeleita; hän on ottanut ensimmäiset kävelyaskeleensa ilman tukea fysioterapeutin rinnalla. Hän unelmoi muutosta pois lapsuudenkodistaan ja oman perheen perustamisesta, ja hänen laukkujaan on jo puoliksi pakattu.

”Kokemuksieni jälkeen haluan ottaa kaiken irti elämästä: elää täysillä ja tehdä asioita, joita todella haluan ilman lupien kysymistä. Elämä on elämistä varten”, Veera sanoo päättäväisesti.

Onnettomuus tapahtui 16. maaliskuuta 2020. Tuolloin Iltalehdessä julkaistiin pieni uutinen kahden nuoren kuolemasta liikenneonnettomuudessa. Onnettomuudessa Veera saa laajoja vammoja kehoonsa: murtumia lantiossa, kaularangassa ja jaloissa, ja hänelle diagnosoitiin aivovamma.

”Saa ihan miettiä, mikä osa kehostani ei olisi mennyt rikki”, Veera kertoo. Hänen äitinsä huomauttaa, että selkäranka selvisi onnettomuudesta. Koomasta herääminen ei ollut elokuvamaista; se oli enemmänkin hämmentävää, sillä Veera ei tiennyt missä hän oli.

Aivovamman takia Veeran tuntoaisti oli herkkä, mikä teki jopa tavallisesta kosketuksesta kivuliasta. Fysioterapia oli aluksi aistien herättelyä; terapeutti käytti erilaisia materiaaleja, kuten villaa, hänen ihollaan.

Alkujaan Veera kommunikoi aakkostaulun avulla, mutta myöhemmin hän sai kynän, mikä helpotti viestintää. Hän ei voi heti puhua trakeostomian vuoksi, mutta hänen kommunikointikykynsä kehittyi ajan myötä.

Kuntoutuminen on ollut haastavaa, ja siihen on osallistuttu säännöllisesti, mikä tuntuu välillä työläältä. Veera käy fysioterapiassa, toimintaterapiassa, ja hänen viikkoonsa kuuluu myös käytännön neuropsykologisia testejä.

Asiat ovat kuitenkin hiljalleen parantuneet; nyt Veera voi liikkua pyörätuolilla ja harjoittelee kävelyä rollaattorin avulla. Hän on päättänyt otetta eteenpäin ja uskoo, että jonain päivänä hän pystyy liikkumaan ilman apuvälineitä.

Veeran elämänlaatu on parantunut, ja hän on alkanut nauttia tavallisista asioista, kuten käymisestä parturi-kampaajalla. Onnettomuuden jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän lähti kotoa terapiaistuntojen ulkopuolelle.

Veeran tarina kannustaa. Hän toivoo ihmisten näkevän hänet edelleenkin sellaisena kuin hän oli ennen onnettomuutta. ”Toivon, ettei ajateltaisi, etten osaa mitään. En pidä siitä, että minua paapotaan tai varotaan liikaa. Elämä jatkuu”, Veera sanoo ja hymyilee optimistisesti tulevaisuuteen.