Kilpisjärven tutkimusaseman entisen amanuenssin Rauni Partasen kodissa, kesäkukat kukoistavat talven pimeydessä. Keskiyön aurinko ei jouduta hätkähtämään, sillä Rauni on onnistunut luomaan parvekkeelleen trooppista tunnelmaa, jossa aniliininpunaiset pelargoniat loistavat kuin tähdet kaamosyössä.

Älä jää paitsi tämän outouden takaa – autotallista paljastuu tilanne, jonne hyväntuulinen viidakko on pesiytynyt. Partasen autotallissa loistaa kolmonen keinotekoista aurinkoa, jotka huolehtivat, että siellä asustaa nykyisin noin 150 erilaista kasvia, mukaan lukien 35 erilaista pelargonialajia. Konttorin kaktusyhdistyskin saattaisi olla kateellinen, sillä joukossa on myös harvinaisia sormi- ja tähtipelargonioita, jotka herättävät kielenkykäjääni ja olen varma, että monet kasvit lahjoittavat tuottoa Oulun kukkakaupoille, jos ne itse tiennevät, mikä niiden arvo on.

Rauni muistelee aikoja, jolloin autotallissa oli vieläkin enemmän kasveja, kuten kaksimetrisiä pelargonioita, jotka valitettavasti ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Partasen puoliso on toivonut, että autotallissa olisi enemmän tilaa autolle ja vähemmän kasveille, mutta Partanen on määrittänyt että kasvit ovat tärkeitä. "Nyt auto on lumessa hunajapiparin maku, ja olkaamme realistisia - kasvit ovat elämäni", hän naurahtaa.

Autotallissa on lisäksi Partasen itse suunnittelema kastelujärjestelmä, joka varmistaa, että kasvit saavat tarpeeksi vettä, vaikka kyläläiset eivät ole paikalla. Lamput toimivat ajastimella ja ovat LED-tekniikkaa, joten sähkölasku pysyy kohtuullisena. Tämä on varmasti kasvitieteilijän unelma, mutta mistä ihmeestä Rauni löytää aikaa huolenpitoon, kun hänellä on niin paljon kasveja?

Ja mikä painava valtija lymyää Partasen olohuoneen nurkassa! 50 vuotta vanha kultasiilikaktus, joka painaa kymmeniä kiloja, on kammottava, sillä sen piikit ovat verrattavissa ankarimpaankin ikävään nuoruuteen – se ei todellakaan muserra sydämiä, mutta vapauttaa hanhenkilöt, jos joku erehtyy kokeilemaan.

"Minne ikinä sen saisin muutettua, se pitää varmasti vinssata", hän sanoo, pelästyneenä siitä, että kaktus olisi tehnyt tuhoisaa tuhoa ikkunalle. Olipa hämmentävää, että kasvit puhuvat Partaselle, aivan kuten ihmisten välinen kiista. Jostain syystä toinen puoli olohuonetta on vallattu valtavalla peikonlehdellä, joka on paisunut lattiasta kattoon, marraskuun sateissa.

Partanen on kaikkea muuta kuin tavallinen kasvinomistaja. Hän on eläköitynyt biologinen amanuenssi Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologiselta asemalta ja on intohimoinen kasvitieteilijä, vaikka ulkona lunta peittävää maailmaa uhkaavat auringon säteet. Alun perin savolaisena hänen piti tulla pohjoiseen vain yhdelle kurssille, mutta nyt hän on ollut Saanan juurella 45 vuotta, mikä on enemmän kuin moni odotti.

Partanen haaveili väitöskirjasta mustikan sadon vuosivaihteluista, mutta unelmat tuhoutui ohjelmistosassakin. Muutama vuosi myöhemmin hänen tieteellinen uransa sai väliinputoajan leiman, mutta silti hänellä on julkaistuna useita tieteellisiä artikkeleita, ja hän on ollut mukana kirjoittamassa kirjaa Suomen tunturikasvistoista yhdessä Henry Väreen kanssa. Eläkkeelle menevänkin täytyy huolehtia kasveista, flaskirolla on tilaa sen verran, mutta ehkä, kuten Rauni sanoo, ei ole lomaa, kun kasvit kaipaavat jatkuvaa huolenpitoa.

"Lemmikkejä ei ole, mutta kasvit ja vihreys ovat aina olleet minulle tärkeitä," Partanen kertoo hymyillen, ilmensi se sitten kuinka jännättävää tai ravisuttavaa tahansa.