Irene Zidan, kulttuurivieras ja kirjailija, on kokenut sodan tuhoisan vaikutuksen ihmiskuntaan. Kun Lähimmässä Itäisessä syttyi jälleen uusi sota, hän käänsi ahdistuksensa kirjoittamiseen, etsien rauhaa sanoista ja tarinoista.

Viimeiset vuodet ovat olleet Zidanille voimattomuuden aikaa. Hän on seurannut sydän sykkyen Gazan siviilien tuskaa ja kysynyt itseltään: Miten tilanne on voinut kehittyä näin katastrofaaliseksi? Aiemmin journalistin roolissa hän pystyi tietynlaiseen etäisyyteen, mutta nyt tunne on henkilökohtaisempi, sillä Zidan on itse palestiinalaisen isän tytär.

Viime lokakuussa Israelin ja palestinalaisten välinen konflikti syttyi jälleen tuleen, kun Hamas teki hyökkäyksen. Huoli kasvavista siviiliuhrista ja pommituksista teki olosta ahdistavan, ja juuri silloin Zidan tarttui romaaninsa kirjoittamiseen. Ikään kuin maailma ympärillä olisi sulkeutunut, hän huomasi, että kirjoittaminen auttoi purkamaan ahdistavia tunteita ja syventämään sodan seurauksia.

Zidan oli aloittanut romaaninsa kirjoittamisen muutama kuukausi ennen sodan puhkeamista. Sota pakotti häntä muuttamaan jo kirjoitettua käsikirjoitusta, ja uusista tapahtumista tuli aina keskeinen osa hänen tarinaansa. Hänen teoksensa ei vain kuvaa sotaa, vaan myös juurien etsimistä, identiteettiä sekä tunteita ja ulkopuolisuuden kokemuksia.

Kirjassaan ”Isäni appelsiininkukkien maasta”, Zidan käsittelee paitsi journalistista työtään myös henkilökohtaista matkaansa. Yhdistävänä tekijänä on se, että päähenkilö on toimittaja, joka kohtaa omat juurensa ja identiteettinsä. Kirja on saanut huomiota rohkeista teemoistaan, mukaan lukien rasismi ja eristyneisyys. Zidan kertoo kokemuksistaan lapsuudessaan, kun hän lopetti urheilun siksi, että häntä kiusattiin.

Nimen vaihdos, Aishista Ireneen, ei liittynyt draamaan, vaan identiteettiinsä. Zidan halusi olla Irene, ja romaanin myötä hän on voinut tutkia syvemmin kulttuurisia haasteita. Hän on huomannut, kuinka ihmisten reaktiot Yhdysvaltojen ja Israelin välisten suhteiden vuoksi ovat varsin voimakkaita, vaikka hän tuntee, että kaikki toimittajat ovat kohdanneet vastaavia haasteita.

Irene Zidan haluaa ymmärtää molempia osapuolia. Hän on työskennellyt Länsirannalla ja Jerusalemissa ja pyrkinyt jakamaan tarinoita niiden ihmisten ääntä, jotka ovat jääneet historian varjoon. Hän ymmärtää, että sota on jättänyt syviä haavoja ja että ihmisten kyky empatiaan katoaa mukanaan. Zidanin romaani avaa oven keskustelulle siitä, mitä todellinen inhimillinen kärsimys tarkoittaa.

On entistä selvempää, että Israelin ja palestinalaisten konflikti on monimutkainen ja että poliittiset ratkaisut ovat heikosti saavutettavissa. Ihmisoikeusjärjestöjen varoitukset kansanmurhasta kertovat karua kieltä tilanteen vakavuuden. Irene toivoo, että hänen lapsensa saisivat joskus mahdollisuuden tutustua juuriiinsa ja sukulaisiinsa, vaikka niiden epävarmuus näyttää nyt mahdottomalta. Zidanin toiveet rauhan löytymiselle ovat edelleen elinvoimaisia, vaikka hän tietää, että se edellyttää syvää ymmärrystä ja muutosta perinteisissä näkemyksissä.