Die Hard on vakiintunut joululeffojen luetteloon, mutta miten käy pelien suhteen? John McTiernanin ohjaaman elokuvan jouluteemat ovat aiheuttaneet keskustelua: onko se oikeasti jouluelokuva vai vain toimintatrilleri? Yksi asia on varma: elokuvan tunnelma ja joululaulut luovat joulun tunnelman myös peliversioille.

Viime vuosina olen etsinyt kiinnostavia Die Hard -pelejä, joiden avulla voisin nostaa joulufiilistä retropelien parissa. Tänä jouluna sukelsimme PlayStationin maailmaan, ja huomioni kiinnittyi Die Hard Trilogyyn. Pelissä yhdistyy kaikki kolme alkuperäistä Die Hard -elokuvaa, ja se vie meidät takaisin 90-luvun pelimaailmaan.

Die Hard Trilogy (1996) kehitettiin Probe Entertainmentin toimesta, joka tunnetaan kyseenalaisista ja huonosti toteutetuista peleistään. Tämä luo kysymyksiä pelin laadusta, erityisesti kun otetaan huomioon, että tiimillä oli vain rajalliset resurssit ja tiukat aikarajat. Vaikka he onnistuivat viemään pelin läpi, onko lopputulos kuitenkaan vaikuttava?

Alkuperäisestä elokuvasta ammentava ensimmäinen peli tuo takaisin muistoja, kun John McClane taistelee Nakatomi Plazassa. Pelattavuus on kohtalainen, ja onneksi kevyet räiskintäelementit viihdyttävät, vaikka ensimmäisen osan suunnittelu tuntuu hieman kömpelöltä. Peli on hauska, ja voit myös kuulla Bruce Willisin repliikkejä, mikä lisää autenttisuutta.

Seuraavaksi vuorossa on Die Hard 2, joka nauttii Suomessa erityistä suosiota ohjaaja Renny Harlinin vuoksi. Tämä peli vie meidät lentokentälle, jossa terroristit ovat kaapanneet koneita. Pelityyli kuitenkin muuttuu isometrisestä räiskinnästä kömpelöön ensimmäisen persoonan ammuntaan. Pelaaminen tuntuu vaatimattomalta, ja kontrollit ovat ikävän epätarkkoja. Yllätyksellisesti pelissä on kuitenkin myös leikkimielisyyttä, kun pelaaja voi käyttää epätavallisia aseita vihollisten kukistamiseen.

Kolmannessa osassa Die Hard With a Vengeance pelaaja ei ohjaa John McClanea, vaan taksia, joka kiitää ympäri New Yorkia. Tämä pelimuoto herättää kysymyksiä, sillä pelaaminen vaikuttaa epäjohdonmukaiselta ja turhauttavalta. Peli on kaikin puolin kömpelö ja toteutukseltaan huonosti harkittu, ja huhuja kehitystiimistä, joka oli ilmeisesti paniikissa saadessaan pelin valmiiksi, on paljon.

Vaikka Die Hard Trilogy varmasti tarjoaa räjähdyksiä ja toimintaa, se on myös esimerkki siitä, kuinka pelatessa voi löytää epäonnistumisia hauskoilla tavoilla. Se ei ole huono peli tylsällä tavalla; se on vain niin huono, että se on viihdyttävää. Kaikki kolme minipeliä, huolimatta heidän puutteistaan, tarjoavat silti viihdettä.

Pelin perintö elää yhä, ja se herättää kysymyksiä siitä, miten ikonisia elokuvia voitaisiin tulkita peleinä. Tulevaisuudessa odotan innolla, miten Die Hardin kaltaiset klassikot saavat uusia peliversioita ja mikä niiden vastaanotto tulee olemaan. Olisiko mahdollista, että nämä vanhat pelit tehdään uudelleen ja saavat ansaitsemansa kunnian?

Die Hard Trilogy voi olla jokaisen joulun ykkösvaihtoehto, mutta se on myös muistutus siitä, miten pelit voivat yllättää ja viihdyttää — jopa huonoilla tavoilla. Joulun henki on läsnä, kun McClane kohtaa jälleen haasteensa! Miikka Lehtonen.